Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 

Blogit

 
Etsi blogista:

Katso uusimmat

Vuosi 2017:
Maaliskuu

Vuosi 2015:
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu

Vuosi 2014:
Joulukuu
Marraskuu
Kesäkuu
Huhtikuu

Kaikki merkinnät

 
13.1.2015
Nyyhkymummon navettaviikko (20.-24.11.2014)
Navettaviikkoni sujui hienosti, luulisin. Taas tuli tehtyä valtava määrä asioita, joita en ollut koskaan aiemmin tehnyt: lypsin koneella (hiukan käsinkin, mutta sitä olen lapsena kokeillut) tandem-lypsyasemalla, täytin rehuvaunua, ruokin lehmiä säilörehulla ja vasikoita maidolla, pesin lypsyaseman päältä ja sisältä painepesurilla, kuivitin makuuparsia ja kolasin lehmänlantaa navetan lattioilta lantaraapan ulottuville. Lisäksi hoidin omaa mielenterveyttäni juttelemalla lehmille ja vasikoille ja rapsuttelemalla niitä joka käänteessä ja sydämeni kyllyydestä.

Kaiken sen lässyttelyn ja rapsuttelun myötä minulta taisi mennä auktoriteetti lehmien silmissä. Niitä olikin sitten aika vaikeaa saada liikahtamaan, kun piti saada ne lypsylle pihatto tyhjäksi siivousta ja kuivittamista varten. Eräskin kajalsilmäinen, ayrshire- ja holstein-rotuisiin kanssasiskoihinsa verrattuna kääpiökokoinen, mahdollisesti Napoleon-kompleksia poteva kyyttö katsoi minua pari kertaa sillä tavalla pitkään, että pidin parhaana vetäytyä rauhallisesti syrjään hänen ylhäisyytensä kulkureitiltä. Vasikatkin tulivat rohkeasti nuuhkimaan ja nykimään vaatteista kun siivosin ja kuivitin niiden ryhmäkarsinoita.
Siivosimme ja kuivitimme myös ”umpilan”, jossa muut kuin lypsävät lehmät olivat odottelemassa synnyttämistä – tai siis poikimista, kuten eräs opiskelutoveri minua oikaisi, ”Pitää puhua oikeilla termeillä”. Siellä meni myös jonkin aikaa pähkäillessä lattiaa pitkin lantaa kuljettavan raapan toimintaa ja sitten taistellessa ahtaassa tilassa rehupaalin kanssa, mutta ei siitä muuta kuin että lopulta selvitimme raappamysteerin, voitimme rehupaalitaistelun ja saimme ammut hyvin ruokittua.



Paineilmapesuria tuli tosiaan käytettyä ensi kertaa elämässä, ja se meinasi heti aluksi heittää minut selälleen ja lennättää ympäri navettaa kuin mitäkin sarjakuvien antisankaria. Lypsyaseman viereisten lantakaivojen kohdalla sen voima suorastaan yllätti – onneksi en sentään onnistunut räjäyttämään lantapottia omille silmilleni! Aina välillä laite myös sammui ja sain juosta konehuoneessa painamassa nappia pois päältä ja päälle taas.

Lypsäminen oli hauskaa, vaikkakin hidasta puuhaa. Tai ehkäpä minun kohdalleni vain sattuivat kaikki röppöisimmät tissit. Pesin nisät ja utareet niin huolellisesti, että lypsyliinat miltei loppuivat kesken, vaikka Simo sanoi, että kyllä niitä riittää. Kastelin aina ensin yhden lypsyliinan lämpimällä vedellä ja pesin sillä nisän lisäksi melkein utaretkin, sitten pyyhin vielä nisät toisen kertaan vähän kuivemmalla liinalla.



Aikaahan siinä paloi, niin että Amanda, Tiina ja Simo, joiden kaverina eri kerroilla lypsin, saivat laittaa hihat heilumaan, jotta hommasta tulisi valmista. Pari kertaa paloi myös numero kolmonen taulun näytöllä, mikä tarkoitti, että kyseiselle lehmälle oli laitettava potkurauta. Potkuraudan laitto sujui päällisin puolin hyvin, mutta kerran lehmä sai sen pois kammettua niin, että se pudota kalahti lattiaan. Onneksi olin siinä vaiheessa saanut jo lypsimen kiinnitettyä ja maito virtasi nätisti.



Luulen siis, että minusta oli jotain apuakin. No mutta silti varmaan kaiken kaikkiaan ainakin kymmenen lehmää lypsin minäkin joka lypsykerralla niistä noin viidestäkymmenestä, jotka tulivat lypsylle.

Pakko on tunnustaa, että lypsylehmien tämän päivän elämänkaaren ajatteleminen veti jotenkin surulliseksi. Kyllä niistä hyvä huoli pidettiin, ne saivat liikkua pihaton käytävillä ja kesäisin laitumella, ne saivat yllin kyllin hyvää ruokaa syödäkseen ja navetta pidettiin niin puhtaana kuin nyt pystyy viidenkymmenen lehmän kakkiessa käytäville vuoronperään – kun ainahan siinä putoaa kakkaa jostakin pyllystä. Ehkä samaistuin niihin: myös ihmisten keskuudessa monet työnantajat pitävät kaltaistani keski-ikänsä jo ylittänyttä naista liian vanhana ollakseen tehokas ja tuottava. Yksikin kaunis ruskea, lempeäsilmäinen maatiaslehmä (ls) odotti karsinassa teurasautoa. Panta ja tunnistepanta oli siltä jo otettu pois, joten sitä sain kaulankin kohdalta ihan kunnolla silitettyä.

Asiat olivat niin toisin muistojeni mummolassa kauan sitten, kun olin vielä lapsi… Vai olivatko? Eivät tietenkään. Miten ymmärtämätön olenkaan koko elämäni ollut! Lehmät poi’itettiin silloinkin joka vuosi, jotta saataisiin uusia lypsäviä lehmiä ja lihavasikoita, mutta enhän minä sitä silloin älynnyt, en todellakaan. Minä vain hellin vasikoita ja imetin niillä sormiani osaamatta ihmetellä, miksi ne eivät olleet äitinsä vierellä ja tajuamatta, että ne eivät saaneet edes imeä emonsa maitoa. Taisin kuvitella, että sitä maitoa riitti meille kaikille, niin ihmisille kuin vasikoille. Päivänä, jona oma hoidokkini Lilja pantiin karja-autoon, itkin katkerasti, koska silloin jo ymmärsin, että karja-auto merkitsi vasikan kuolemaa.

Sunnuntain päätteeksi tein vielä Mustialan pienelle kauniille Lyyli- vasikalle (suomenkarjaa) – jota tuli näiden päivien aikana kerran jos toisenkin rapsuteltua – navettamestarin opastuksella oman ruokinta- ja lypsytiedoston. Ennen kämpille lähtöä kiinnitettiin yhdessä Lyylille kaulaan tunnistelätkä, jolla se saa ruokaa maitobaarista. “Muista sitten lypsää hyvin ja olla kiltti”, sanoin sille, toivoen, että siitä tulisi loistava, ehtymätön maidontuottaja ja saisi siksi elää vähän keskimääräistä pidempään.

Tarja Kankkunen, AGHENU14
 
 
 

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2019