Tila
Toiminnot
Raportointi
Ohjemappi
Analyysit
Valokuvat
Videot
Blogit
Karttaan

 

Blogit

 
Etsi blogista:

Katso uusimmat

Vuosi 2017:
Maaliskuu

Vuosi 2015:
Huhtikuu
Maaliskuu
Helmikuu
Tammikuu

Vuosi 2014:
Joulukuu
Marraskuu
Kesäkuu
Huhtikuu

Kaikki merkinnät

 Merkinnät, tammikuu 2015:

22.1.2015
Onnellinen lapsuus maalla?

Olen saanut viettää suuren osan lapsuudestani maalla. Mummolan pieni lypsytila oli mielestäni kiehtovin paikka maailmassa. Pääsin jo hyvin pienenä osallistumaan lypsytilan päivittäisiin askareisiin. Lehmien ruokinta, lypsy ja vasikoiden hoito, tulivat tutuiksi jo hyvin pienenä. Kesäisin olin mukana heinäpellolla ja näin kuinka viljaa viljellään, niin ihmisten kuin eläintenkin ruoaksi. Kesään kuului myös lehmien laitumelle pääsy aamulypsyn jälkeen, ennen iltalypsyä ne tuotiin taas sisälle. Tätini osasivat kutsua lehmiä äänellään, se oli pienen tytön mielestä mielettömän hienoa.
 

Heinä tehtiin perinteisesti seipäälle. Heinänteon aikaan työpäivät olivat erityisen pitkiä, mutta lapset saivat olla silti mukana toiminnassa koko päivän. Eikä mikään ruoka maailmassa ollut yhtä hyvää, kuin heinäpellolla syödyt eväsleivät. Kun heiniä korjattiin, pääsin traktorin rattiin pellolle ajamaan seipäänvälejä. Olin hyvin ylpeä, että minulle annettiin näinkin tärkeä tehtävä. Peltoja oli myös pienen matkan päässä. Kun heinää korjattiin traktorin kärrylle, päästiin paluumatkalla kasan päälle matkustamaan. Kyllä siinä rystyset valkoisina pidettiin sidontaköysistä kiinni, että pysyttiin kasan päällä.
 

Eräänä kesänä raivattiin peltojen ojista pajukkoja. Mielikuvitus lähti todella lentoon noissa pajusokkeloissa. Leikimme niissä pikkusiskoni kanssa monta päivää. Siskoni löysi myös hukassa olleen R-kirjaimen tuona kesänä, matkiessaan metsässä lentävää harakkaa. Erityisen hieno hetki oli myös, kun sai ensimmäisen kerran itse käyttää vesuria. Siinä ei pajukko saanut armoa, kun pieni tyttö käytti kaiken tarmonsa niiden katkaisuun. Kun työstä pidettiin taukoa, teki pappa lapsille pajupillejä.
 

Syksyllä kun kiireet helpottivat, oli aikaa käydä sienessä ja marjassa. Lapsen kehityksen kannalta, metsässä liikkuminen oli varmasti todella hyödyllistä. Epätasaisessa maastossa motoriikka paranee, luut saavat tärkeää tärähtelyä ja tasapaino kehittyy. Kun lapsi saa leikin varjolla tehdä myös hieman fyysisempiä askareita, luo se varmasti hyvän pohjan kasvun tueksi. Sienten ja marjojen tuntemus on todella hyödyllinen taito. Luonnolla on meille paljon annettavaa. Kunpa ihmiset arvostaisivat sitä enemmän.


Ehkä Yksi tärkeimmistä oivalluksista joita lapsena koin. Oli se hetki kun ymmärsin, että rievä jota ruokapöydässä söimme, oli alusta loppuun asti täysin omavaraisesti tehty. Olin nähnyt kun pappa oli kylvänyt siemenet, seurannut kun vilja kasvoi pellolla. Meillä ei ollut käytössä hienoa puimuria, vaan vilja leikattiin sirpeillä, sidottiin lyhteiksi ja koottiin kuhilaiksi. Kuivunut vilja puitiin ladossa olevalla puintikoneella ja jauhettiin jauhoksi. Noista jauhoista oli siis tuo leipä valmistettu.
 

Nykypäivänä harmittavat usein törmää siihen, etteivät lapset arvosta vanhempiaan, saati muita aikuisia. Voisiko olla, että osaltaan syynä on se, etteivät lapset saa enää viettää aikuisten kanssa aikaa samalla tavalla kuin ennen? Lapset viettävät hoidossa monta tuntia päivästä. Eivätkä näe minkälaista panosta vanhemmat antavat perheen eteen. Mikä mahdollistaa sen että pöydässä on ruokaa ja kodissa lämpöä? Lapset siis suljetaan ulkopuolelle. On vaikea kunnioittaa sellaista mitä ei näe tai pysty ymmärtämään. Minun lapsuudessani se oli hyvin konkreettista ja sitä oli hyvin helppo kunnioittaa.
 

Maatilan virikkeellisyys oli myös omiaan ylivilkkaalle tytölle, kun pääsi toteuttamaan itseään, ei tarvinnut enää hölmöillä mitään ylimääräistä.
 

Mielestäni on surullista, että yhä harvempi lapsi pääsee elämään tällaista lapsuutta. Pientilat vähenevät ja samalla näiden kasvuympäristöjen määrä pienenee. En kuitenkaan väitä, että tämä on ainoa mahdollinen miljöö onnelliseen lapsuuteen. Omalla kohdallani se kumminkin toimi.

Satu-Anna Nummi

15.1.2015
1 kommentti kommentoi

Paluu navetalle (vk 2)
Mulle nämä AMK:n navettavuorot eivät missään tapauksessa olleet ensimmäisiä Mustialan navetassa. MPT:n käyneenä Mustialassa, nämä navettavuorot olivat jo kuitenkin melko tuttuja. Kuitenkin mpt-ajoista on jo jonkun aikaa, joten paluu navetalle 5 vuoden jälkeen tuntui kieltämättä melko jännälle.

Ensimmäinen vuoro oli tottakai melko kaoottinen, koska kaikki hommat olivat hieman hukassa... Seuraavassa vuorossa oli tietenkin jo paljon helpompaa. Tottakai koitettiin jakaa hommat niin että kaikki pääsisivät tekemään paljon erilaisia navetan askareita. Jo ensimmäisllä kerroilla kun päästiin lypsämään alkoi homma rullata, mutta sekin vaati kuitenkin monta "mikä tää on?" "meneeks tää näin" ja "onks tää ihan hyvä" kysymystä. Viikonloppuna jouduttiin kanssa korjaamaan pihaton lantaraappaa, koska köysi oli napsahtanut poikki, eikä se sillon liikkunut yhtään mihinkään.

Koko viikonloppu odotettiin uuden vasikan syntymistä ja mielessä kävi monta kertaa, että koskakohan se tapahtuu vaikka laskettu aika oli sunnuntaina. Lauantaiaamuna olimme todella tehokkaita ja hommat tehtiin jopa vähän etuajassa. Aamupäivällä ei huomattu juurikaan mitään merkkiä poikimisesta, mutta kun vihdoin tultiin illtapäivällä takaisin navetalle, oli meille syntynyt pienen pieni Marilyn.

Sunnuntai sujui jo jokseenkin tosi hienosti aamulla tosin täyttöpöytä tyhjeni, eikä rehunjakovaunuun saatu ollenkaan rehua. Lehmille syötettiin siis heinää kun ei säilörehua ollut. Iltapäivällä saatiin taas laakasiilosta tuotua lisää rehua ja homma lähti taas rullaamaan normaalisti. Automaattista rehunjakovaunua täytyi siis aina täyttää valmiiksi ennenkuin sen määrätty jakoaika oli. Vaikka se automaattinen olikin, niin ei se osannut sentään itse ovia avata (näin luki ohjeessa).

Maanantaina kun oli viimeisen vuoron aika, oli aika kiireistä. Kun lypsy ja muut työt oli saatu tehtyä, siirrettiin pihatosta ryhmä lehmiä umpilaan, josta niitä seuraavat juoksuttavat lypsylle ja takaisin. Sitä ennen tehtiin vielä lisäaidoista tilat umpilaan, jossa lehmät voivat asustella. Viikonloppu meni tosi nopeasti ja paljon uutta asiaa jäi mieleen, mutta suurin osa asioista oli kuitenkin vanhojen asioiden muistelemista.

Terveisin: Ville-Waltteri Lehmuskanta AGMANU14A5


13.1.2015
Nyyhkymummon navettaviikko (20.-24.11.2014)
Navettaviikkoni sujui hienosti, luulisin. Taas tuli tehtyä valtava määrä asioita, joita en ollut koskaan aiemmin tehnyt: lypsin koneella (hiukan käsinkin, mutta sitä olen lapsena kokeillut) tandem-lypsyasemalla, täytin rehuvaunua, ruokin lehmiä säilörehulla ja vasikoita maidolla, pesin lypsyaseman päältä ja sisältä painepesurilla, kuivitin makuuparsia ja kolasin lehmänlantaa navetan lattioilta lantaraapan ulottuville. Lisäksi hoidin omaa mielenterveyttäni juttelemalla lehmille ja vasikoille ja rapsuttelemalla niitä joka käänteessä ja sydämeni kyllyydestä.

Kaiken sen lässyttelyn ja rapsuttelun myötä minulta taisi mennä auktoriteetti lehmien silmissä. Niitä olikin sitten aika vaikeaa saada liikahtamaan, kun piti saada ne lypsylle pihatto tyhjäksi siivousta ja kuivittamista varten. Eräskin kajalsilmäinen, ayrshire- ja holstein-rotuisiin kanssasiskoihinsa verrattuna kääpiökokoinen, mahdollisesti Napoleon-kompleksia poteva kyyttö katsoi minua pari kertaa sillä tavalla pitkään, että pidin parhaana vetäytyä rauhallisesti syrjään hänen ylhäisyytensä kulkureitiltä. Vasikatkin tulivat rohkeasti nuuhkimaan ja nykimään vaatteista kun siivosin ja kuivitin niiden ryhmäkarsinoita.
Siivosimme ja kuivitimme myös ”umpilan”, jossa muut kuin lypsävät lehmät olivat odottelemassa synnyttämistä – tai siis poikimista, kuten eräs opiskelutoveri minua oikaisi, ”Pitää puhua oikeilla termeillä”. Siellä meni myös jonkin aikaa pähkäillessä lattiaa pitkin lantaa kuljettavan raapan toimintaa ja sitten taistellessa ahtaassa tilassa rehupaalin kanssa, mutta ei siitä muuta kuin että lopulta selvitimme raappamysteerin, voitimme rehupaalitaistelun ja saimme ammut hyvin ruokittua.



Paineilmapesuria tuli tosiaan käytettyä ensi kertaa elämässä, ja se meinasi heti aluksi heittää minut selälleen ja lennättää ympäri navettaa kuin mitäkin sarjakuvien antisankaria. Lypsyaseman viereisten lantakaivojen kohdalla sen voima suorastaan yllätti – onneksi en sentään onnistunut räjäyttämään lantapottia omille silmilleni! Aina välillä laite myös sammui ja sain juosta konehuoneessa painamassa nappia pois päältä ja päälle taas.

Lypsäminen oli hauskaa, vaikkakin hidasta puuhaa. Tai ehkäpä minun kohdalleni vain sattuivat kaikki röppöisimmät tissit. Pesin nisät ja utareet niin huolellisesti, että lypsyliinat miltei loppuivat kesken, vaikka Simo sanoi, että kyllä niitä riittää. Kastelin aina ensin yhden lypsyliinan lämpimällä vedellä ja pesin sillä nisän lisäksi melkein utaretkin, sitten pyyhin vielä nisät toisen kertaan vähän kuivemmalla liinalla.



Aikaahan siinä paloi, niin että Amanda, Tiina ja Simo, joiden kaverina eri kerroilla lypsin, saivat laittaa hihat heilumaan, jotta hommasta tulisi valmista. Pari kertaa paloi myös numero kolmonen taulun näytöllä, mikä tarkoitti, että kyseiselle lehmälle oli laitettava potkurauta. Potkuraudan laitto sujui päällisin puolin hyvin, mutta kerran lehmä sai sen pois kammettua niin, että se pudota kalahti lattiaan. Onneksi olin siinä vaiheessa saanut jo lypsimen kiinnitettyä ja maito virtasi nätisti.



Luulen siis, että minusta oli jotain apuakin. No mutta silti varmaan kaiken kaikkiaan ainakin kymmenen lehmää lypsin minäkin joka lypsykerralla niistä noin viidestäkymmenestä, jotka tulivat lypsylle.

Pakko on tunnustaa, että lypsylehmien tämän päivän elämänkaaren ajatteleminen veti jotenkin surulliseksi. Kyllä niistä hyvä huoli pidettiin, ne saivat liikkua pihaton käytävillä ja kesäisin laitumella, ne saivat yllin kyllin hyvää ruokaa syödäkseen ja navetta pidettiin niin puhtaana kuin nyt pystyy viidenkymmenen lehmän kakkiessa käytäville vuoronperään – kun ainahan siinä putoaa kakkaa jostakin pyllystä. Ehkä samaistuin niihin: myös ihmisten keskuudessa monet työnantajat pitävät kaltaistani keski-ikänsä jo ylittänyttä naista liian vanhana ollakseen tehokas ja tuottava. Yksikin kaunis ruskea, lempeäsilmäinen maatiaslehmä (ls) odotti karsinassa teurasautoa. Panta ja tunnistepanta oli siltä jo otettu pois, joten sitä sain kaulankin kohdalta ihan kunnolla silitettyä.

Asiat olivat niin toisin muistojeni mummolassa kauan sitten, kun olin vielä lapsi… Vai olivatko? Eivät tietenkään. Miten ymmärtämätön olenkaan koko elämäni ollut! Lehmät poi’itettiin silloinkin joka vuosi, jotta saataisiin uusia lypsäviä lehmiä ja lihavasikoita, mutta enhän minä sitä silloin älynnyt, en todellakaan. Minä vain hellin vasikoita ja imetin niillä sormiani osaamatta ihmetellä, miksi ne eivät olleet äitinsä vierellä ja tajuamatta, että ne eivät saaneet edes imeä emonsa maitoa. Taisin kuvitella, että sitä maitoa riitti meille kaikille, niin ihmisille kuin vasikoille. Päivänä, jona oma hoidokkini Lilja pantiin karja-autoon, itkin katkerasti, koska silloin jo ymmärsin, että karja-auto merkitsi vasikan kuolemaa.

Sunnuntain päätteeksi tein vielä Mustialan pienelle kauniille Lyyli- vasikalle (suomenkarjaa) – jota tuli näiden päivien aikana kerran jos toisenkin rapsuteltua – navettamestarin opastuksella oman ruokinta- ja lypsytiedoston. Ennen kämpille lähtöä kiinnitettiin yhdessä Lyylille kaulaan tunnistelätkä, jolla se saa ruokaa maitobaarista. “Muista sitten lypsää hyvin ja olla kiltti”, sanoin sille, toivoen, että siitä tulisi loistava, ehtymätön maidontuottaja ja saisi siksi elää vähän keskimääräistä pidempään.

Tarja Kankkunen, AGHENU14

Virtuaalikylä | Uudenlainen oppimisympäristö | 2019